”JSRF 2020 – lihaa ja pettymyksiä” OSA 1

23.3.2020

ESILEIKKIPUHE

Olin jo pitkään katsellut himoiten sen muotoa sekä kiiltävää, virheetöntä pintaa, jonka bussipysäkin lasiseinän läpi kajastava auringonsäde sai vastustamattomana heijastamaan. Olin lumoutunut sen paksuista ja jäntevistä fonteista, suonikkaista grafiikoista sekä ominaistuoksustaan, josta oli aistittavissa kuukausien työ, tuhannet suolaiset hikipisarat, ja joka hullaannutti minut joka kerta ohitseen astellessani… Pystyin näkemään kättenjäljen, kätten, jotka saivat minut värähtelemään ja jotka saivat kaiken muuttumaan kullaksi, pelkällä hellällä hipaisullaan. Olin täysin aseeton sen ulkoisen, mutta myös sisäisen kauneuden edessä. Se tarjosi minulle elämääni sisällön, kaikki ne piirteet, joiden huomasin elämästäni siihen saakka puuttuneen. Huomasin unohtaneeni kaikki muut perääni katsovat kilpailijat – joita kyllä olisi, olinhan vielä nuori ja monien mielestä melko kiinnostava ja tavoittelemisen arvoinen – olin päättänyt saada sen, mikä juuri minulle kuuluu. Tuo suomalaisen vientiteollisuuden kulmakivi, selluloosan jatkojalostuksen uljain muoto tulisi muuttamaan minun ja monen muun elämän suunnan, iäksi. Sillä hetkellä, kaikkina niinä hetkinä tiesin, että mikään ei tulisi enää olemaan entisellään… Jonain päivänä olisimme yhtä… Minä ja Hän.


Keskiviikko, 15.7, kello 19.20. 

Kevättuuli hyväili kullankeltaisia hiuksiani kyyristyessäni kurkottamaan otettani Elinan käsipuolesta. Bling. Bling. Kuulin, kuinka Elinan biologiset kellot kilkattivat käteni koskettaessa hänen orvaskettään ja hipaistessaan sielunsa sisimpiä kerroksia… ”Oih”, Elina voihkaisi ja antoi kiemurtelullaan minun ymmärtää tämän kaiken olevan totta. Mielikuvat yhteisestä tulevaisuudesta siinsivät kuin sumuverhon takaa Jarmon oksentaessa eiliset hattarat vastaleikkaamalleni nurmikolle, anoppini rakkaudella vaalimien pelargonioiden juureen. ”Huomenna kaikki on hyvin”, Jarmo sanoi, kietoi paljaan lantionsa virttyneeseen, jo täysin läpikuultavaan käsipyyhkeeseen ja asetteli päänsä Elinan reheville reisille, häipyen meidän tietämättämme samalla unen siivin kohti Laukaata, John Smith Rock Festivalia… Kuunsilta loi yllemme Jarmon muotoisen varjon. Me emme siitä välittäneet, olisihan huominen ja muutamat seuraavat päivät meidän, vain minun ja Elinan…

Olimme jo kauan pohtineet elämämme suuntaa, minä ja rakkaani… Nuo kaikki haaveet ja unelmat – kuin ylitsemme liitävät lokit, jotka juuri tällä hetkellä tuntuivat Jarmon tasaisen tuhinan myötä paskovan päällemme – olivat lennättäneet meitä yli rämeikköjen ja vastatuulten. Ajelehtiminen ajonpuun lailla saisi riittää, mutta vasta viikonlopun jälkeen! Nyt me, oman elämämme Bonnie ja Clyde, Jekyll ja Hyde, Freeman ja Vicky, tulisimme huomisesta lähtien olemaan vapaat! Irti arjen kahleista, oravanpyörän myötävirrasta, ja mikä tärkeintä, Jarmosta. 

Jo miltei vuoden olimme tätä hetkeä pohjustaneet, minä ja Elina, Jarmon ollessa luonteeltaan enemmän hetkessä eläjä. Motoksi käsivarteensa tatuoitu ”carpe diem” ohjenuoranaan hän oli pohjustanut omalla tavallaan, kaksin käsin, vasta viime perjantaista, mutta toisaalta kadehdittavalla pieteetillä asiaan paneutuen. Tämä oli aistittavissa kaikin aistein hänen olemuksestaan, jossa sekoittui sulavasti ugrilaiset kasvonpiirteet, asematunnelin siisteys sekä vesiruumiin haju. Jarmon ihailtavassa, jamaicalaisessa maailmankuvassa uusia työpaikkoja ja yöpaikkoja saa aina, ennemmin tai myöhemmin – usein myöhemmin – ja maailma on entisiä puolisoja piukassa, joten sinänsä Jarmon lähestyminen pian koittavaa festivaalia ajatellen ei kummempaa keskustelua herätä, eikä toisaalta meidän keskustelumme herätä tasaisesti korisevaa Jarmoa… Pitkäaikaisina naapureina ja hyvinä ystävinä halusimme huolehtia Jarmosta, heikkouksistaan huolimatta. Koukistin treenatut käsivarteni ja näin kämmenselkäni suonten pullistelevan ilta-auringon kajossa, kun siirsimme hänet hellästi kukkaan puhjenneen lehmuksen alle, suojaan maailman pahuudelta, tummien pilvien ympäröidessä odotuksentäyteisen horisontin. Asettelimme yhdessä vasemman pohkeensa tyynykseen ja peittelimme hänet pöytäliinalla ja vastasyntyneen perillisensä lemmikkikanille tarkoitetulla rahkasammalella. Aamulla nähtäisiin.

Emme Elinan kanssa uskoneet huomisen päivän koittavan, vain haaveissa vainko olevan meidän. Mutta nyt, se hetki olisi nyt! Nuo yön ensimmäiset tunnit keskustelimme taiteesta, yhteisestä huomisesta ja rakkaudesta, John Smith Rock Festivalista. Jälkimmäiset tunnit keskustelimme ääneti, vailla sanoja. Annoimme rakkauden kielen välittää viestinsä, minulta hänelle, häneltä minulle. Aamunkajon siivilöityessä verhonraosta silittäisin Elinan illankasteista tukkaa ja kuiskaisin hänen korvaansa nuo sanat…

Nukahdettuamme toistemme syleilyyn näin, kuinka naiseni valkoisissaan liihotti ympäri Peurunkajärven niittyjä, palaten luokseni jakamaan pyyteetöntä rakkauttaan. Näin, kuinka palmikoille solmitut hiuksensa heilahtavat edestakaisin meille rakkaiden musiikillisten aistimusten saavuttaessa värähtelevät korvanipukkamme. Näin, kuinka hekumallisen illan päätteeksi vaellamme kohti leposijaamme, kuunvalon valaistessa terälehdin päällystettyä polkuamme. Näin myös Jarmon. Grillikojun liepeen alta pilkottavat jalat, geometrisesti lähitienoolle levinneet makkaraperunat, ripein askelin lähestyvät järjestyksenvalvojat, huonon huomisen… Unen seasta ajattelin, että juuri nyt olisi hyvä aika herätä. Kuiskasin: ”Elina, Je t´aime.”

Voi, Elina, unelmieni Elina. Kunpa sinä tietäisit tämän kaiken olevan pelkkää valhetta. Huumaa, jonka kiillotettu kuori pirstaloituisi hetkenä minä hyvänsä. Toiveita, joiden varaan pystyttämämme talo sortuisi perustusten pettäessä… Totuuden kiertäessä loputonta kehäänsä yllämme noiden yön viimeisten tuntien ajan, varoin paljastamasta hänelle sitä, joka tulisi romuttamaan hänen maailmankuvansa lopullisesti ja jota vastaan myös osa minusta halusi taistella, kenties turhaan… Tunsin syvää pettymystä itseeni ja tilanteeseen, mutta tiesin, että minun tulisi taistella järkähtämättä oman sydämeni eteen, hinnalla millä hyvänsä.

Pelkäsin tuota hetkeä, enkä halunnut sen vielä tulevan. Kuitenkin ymmärsin, että en pystyisi pidättelemään itseäni loputtomiin, joten aloin jo henkisesti valmistautua tulevaan. Mietin sanojani valmiiksi. Ne takertuivat kurkkuuni, vaikka en vielä edes aikonut sanoa mitään. Näin Elinan lyyhistyvän silmieni edessä, nousematta siitä enää koskaan. En vain kyennyt teeskentelemään. Minun olisi pakko toimia. Rakkaus pakottaa minut toimimaan ja rakkauteni olisi sillä hetkellä – ja siitä maailmaan loppuun saakka – John Smith Rock Festival.


Torstai, 16.7, kello 10.15. 

Elinan haparoivat sormet käänsivät avainta. Corollan virtalukon pohja valitti yöllisen Elinan tavoin, kun kipinä saavutti sytytystulpan. Aivan, kuten minulle ja Elinalle oli käynyt viime heinäkuussa. Ulina ei kestänyt kauaa, yöllisen Elinan tavoin… Palasin ajatuksissani viime heinäkuuhun, John Smith Rock Festivalille, jolloin olin juuri astunut ulos bajamajasta ja kohdannut tuon näyn, joka olisi muuttava elämäni kiintopisteet täysin eri koordinaatteihin. Tuolloin tajusin yhtäkkiä, kuinka virvoittavan sateen yhtyessä auringonsäteisiin syntyi uutta elämää, sateenkaari. Seurasin katseellani, kuinka tuo kaari täytti koko meitä ympäröivän taivaan, päättyen toisesta päästään takanani jököttävään bajamajaan… Sillä hetkellä tiesin, että ”me” olemme tästä lähtien ME, M&E, Marko ja Elina.

Automme starttasi. Olimme ahtaneet soputelttamme vastapestyn automme hanskalokeroon ja täyttäneet takakontin eväillä, jotka tyydyttäisivät kulinaariset himomme, helteen ja suolatasapainon viitoittamina. Juuri ennen lähtöä teippasimme pikkuveljeltä varastamamme wunderbaumit auton puhaltimien eteen, turhaan. Ei se, ei aamulla matkaeväiksi voipaperiin käärimiemme sillileipiemme, ei kiehauttamamme tumman paahdon tuoksu riittänyt peittämään takapenkiltä leijailevaa kauan sitten elonilon jättänyttä elämää… Sinertävien huulten välistä tunkeva viihdyttävän eilisen haju ja mukavaa matkaa lupaileva, kaino pyyntö: ”Laita jotain Popedaa…”. Sillä samaisella hetkellä Elinan kanssa päätimme, että pysähtyisimme Parkanoon vievällä sillalla. Haukkaisimme palaset, katsoisimme toisiamme silmiin ja tuon ohikiitävän hetken pohtisimme; mikäli yhteisen hyvän nimissä toimimme, jäisimmekö kiinni ennen festivaalin alkua. Päätimme antaa Jarmolle vielä hetken aikaa…

Keskiviivat halkoivat tulevaisuuttamme, kun kertasimme kokemuksiamme viimevuotisesta, osaltamme kohtalokkaasta festivaalista. Ystävien lämpö keltaisen, saumoista tihkuvan teltan viileydessä, aamukasteen pinnoitettua ulkopinnan helmillään pahuutta hylkiväksi. Helteessä kiehuvaksi temperoituneen viinin nautinto, romahtaneet teltannurkat ja unelmat… Käteni lipui Elinan polvelle ja pyyhkäisi pois verkkosukkahousuihin takertuneen, tuulettimesta lentäneen vaniljantuoksuisen roskan… Tuo kosketus riitti kertomaan toisillemme elämämme matkan jatkuvan juuri oikeaan suuntaan, Laukaaseen…

Tunnit kulkivat omaa tietään, me silotettua rakkaustaivaltamme. Tienviitat vilisivät silmäkulmissamme ilonkyyneleiden tavoin, kun lemmenvankkurimme nieli maantietä kilometri kerrallaan. ”Rakkaani, en malta odottaa”, Elina sanoi, ja loin häneen merkittävän katseen, jonka sisällön vain nuo kaksi tiesivät, me; kolme päivää viihdyntää, kokemuksia ja pelkkää rakkautta. Kuuntelimme vuoroin lempimusiikkiamme, vuoroin Jarmon korinaa, toisesta ja toisistamme pitäen. Yhteinen matkamme oli alkanut, eikä määränpää voinut olla kenellekään epäselvä. Paitsi onnellisen tietämättömälle rakkaalleni, Elinalle. Jonain päivänä joutuisin kertomaan hänelle, että minulla on toinen.

Ristiriitaisuuden velloessa kehossani kielsin omat ajatukseni, ja annoin tulevan johdattaa minut perille, minne ikinä menossa olinkaan. Mikäli perillä maalivaatteen alla odottaisi Elina, näin on hyväksi tarkoitettu, mutta juuri tuollakin hetkellä kamppailin sisälläni tuota tunnetta vastaan. En antanut sen häiritä, vaan lupasin itselleni, että teen kaikkeni saavuttaakseni tahtoni, seurauksista tässä vaiheessa huolimatta. Toisaalta syvä rakkauteni Elinaa kohtaa etsi minua toimimasta viettieni johdattamana. Olin saarroksissa.

Lähestyimme pikkuhiljaa Laukaata. Kittilä-kyltin kohdalla aloimme jo tihkua onnea ja vapautta, päästessämme irrottamaan köydet henkisistä varsoistamme, jotka jo odotukseen tuskastuneina laitumelle pääsyään odottelivat. Vielä viimeinen rypistys, ja olisimme perillä. Elina korkkasi halvan saksalaisen laatuoluen, minä ajovuoroisena haukkasin palan sillileipää.

”Tuosta suoraan eteenpäin ja portista sisään. Hyvää viikonloppua!” Ystävällinen opas opasti meidät leirintäalueelle, jossa jo teltat siisteissä riveissä jököttivätkin. Meillä olisi kolme tuntia aikaa, ennen ensimmäistä esiintyjää, jota emme todellakaan halunneet missata. Ulkoilutimme Jarmon, talutimme takapenkille, peittelimme auringonpolttaman vasemman poskipäänsä jo kotona riisumillaan capri-housuilla, käperryimme toisiimme, ja hetken aikaa maailma oli meidän. Maailmat kohtasivat, sillä naapuriteltoissa kuulosti olevan omansa.

Kiiltäväpintaisesta julisteesta bussipysäkin seinässä on nyt kulunut viisi vuotta, sateenkaaresta bajamajassa vuosi. Olin toisaalta uskonut kohtaamiseni Elinan kanssa vievän terävimmän kärjen rakkaudestani John Smith Rock Festivalia kohtaan. Elina, oma esiliinani, oma alibini. Rimpuilin edelleen tunteiden ristiaallokossa, täysin vietävänä, ajelehtien poukamasta poukamaan, vailla horisontissa kajastavaa keidasta. Tunteeni Elinaa kohtaa olivat totta, mutta… Nyt minun täytyisi ryhdistäytyä, sillä kohta olisi sen aika. Sen aika.


Torstai, 16.7. klo 17.00

Sydämeni jyskytti. Ees-taas, ees-taas, ees-taas… Sydämeni edestakainen liike valmisti minua matkalle, jonka räjähdyspiste olisi muutaman liikkeen päässä, tuossa edessäni siintävässä teltassa… Sydän kiihdytti tahtiaan tasaisesti – lisää, lisää – jännittäen vartaloni kaarelle, kivettyäkseen paikalleen välittömästi saadessani käteen mustan, John Smith Rock Festival -tekstillä varustetun, sileän polyesterirannekkeen… Luin tekstiä uudelleen ja uudelleen. John Smith Rock Festival. Ihastelin fonttia, sen reunoja kiertäviä ompeleita… Tunsin, kuinka rannekkeen sinetti painoi vahvaa, jäntevää rannettani, jättäen siihen elinikäiset arvet… Vavahtelin onnesta. Olin siellä, missä minun kuuluukin olla!

Olin sulkenut mielestäni ympärilläni olevan maailman, kulkiessani kohti turvatarkastusta, jossa lempiväriini, kirkkaankeltaiseen huomioliiviin verhotut vartalot helline käsineen jo minua odottivat. Olin valmis heidän kohtaamiseensa. Vedin syvään henkeä, suljin silmäni… Vyötärölläni saattaisi kenties olla jotain mikä heitä kiinnostaa, tai ainakin vaatisi perusteellista tarkistusta… Pidätin hengitystäni ja odotin… Juuri kun olin astumassa noiden käsien huomaan, kuulin kuinka minua kutsuttiin… Kuka oli tuo seireeni, joka halusi minun tulla tykönsä? Elina se ei ollut, sen tunnistin. Toivoin sen olevan joku, joka nostaisi minut ilmaan ja kantaisi suoraan John Smithin ikuiseen taivaaseen… ”Saatanan mulukku! Missä on miun caprit?” Takalukitun auton hauteessa puoli päivää marinoitunut Jarmo lehahti luokseni munasillaan, vasen poskipää karrelle palaneena. Olin, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. En tunnistaisi häntä, enkä tekisi kenellekään tiettäväksi, että tuntisin hänet. Tunnustelin reaktioitani ja saatoin kenties aistia itsessäni lievää tunnelman laskua, mutta luotin siihen, että tämä olisi vain ohimenevää. Kerroin asiallisesti Jarmolle hänen caprien olevan juuri kyseisellä hetkellä hänen päässään, ja ohjasin hänet narikkaan, jonne voisi jättää mukanaan raahaamansa ruotsalaisen huonekaluketjun kirkkaansinisen eväskassin.

Elina. Tunteeni myrskysivät. Olin sekoittunut ristiriitaisiin tunnelmiin. Astelin festivaalialueelle ripeästi, mutta jokaista sekuntia imien. Kaikki nuo tuoksut, äänet, ihmiset, musiikki… Minulta ei tulisi puuttumaan mitään. Hymyilevät kasvot ostoskojujen tiskien takana, infoneidin viekoitteleva katse… Ruskettuneet baarihenkilökunnan jäsenet, järjestyksenvalvojat – miehet, naiset, jotka voivat puolestani napata minut, milloin vain, mihin vain… Olen paatunut rikollinen, kahlitkaa minut ja viekää minut pois! 

Huomasin Elinan kulkevan perässäni. Näin hänen suunsa liikkuvan, mutta en kuullut mitään. En halunnut kuulla. Tartuin häntä kädestä ja samalla tiesin tämän olevan pelkkää kulissia. En voi elää näin, ajattelin. Korviini alkoi kantautua musiikkia. Tiesin sen tulevan jumalaisen kauniin maiseman edessä pystypäisenä nököttävältä lavalta… Suunnistin Elina riippanani sitä kohti. Näin, kuinka lavalla soittivat miehet, raavaat suomalaiset miehet. He puhuivat omalla tavallaan rakkaudesta; Piiskaa mua… Niin he sanoivat. Painoin opit korvan taakse, ja kuuntelin seuraavaksi latinankielistä luentoa siitä, kuinka kuolema on kaiken alku. Alea iacta est! Olin täysin vakuuttunut kertomastaan, joka lihallistui seuraavassa tuokiossa, jossa näin ihmisten, tai niitä esittävien ruumiiden kiemurtelevan lihakoukuissa, rytmikkään savonkielisen tanssipoljennon tahtiin. Paratiisin toiselta puolen kuulin maailman kauneinta laulua, laulua, joka eheytti psyykeni ja muistutti seireenien kutsua, josta puolestaan muistin Elinan. Luin hänelle otteita kuvitteellisesta elämäkerrastani ja lupasin hänet osaksi testamenttiani, joka tulisi luettavaksi toivottavasti vasta monien John Smith Rock Festivalien jälkeen. Toivuttuani lukemastani päätimme soudella hetkellisen rakkauden Asgaardiin… Ees-taas, ees-taas… Hävisimme taistelun yötä vastaan ja nukahdimme toistemme jalkopäihin, myös minä, petturi ja totuudenkiertäjä…

Yö oli kaunis ja kohteli meitä hyvin.